Operaatiopäivä

TAYS oli soittanut vielä edellisenä iltana. Leikkaussali aikaa oli aikaistettu. Mutta myös pissanäyte tarvisi potilaasta tullessa tuoda. Tähän väliin silmien pyöritys sellaisella levelillä, että ne nyrjähtää, nitkahtaa akseleiltaan ja tippuu vierien sohvan alle. Taaperohan istuu potalla. Mutta siis vain istuu. Mitään sinne ei ole koskaan vielä tullut. Siispä Ukon kanssa tehtiin toimintasuunnitelma aamua varten. Koska minä olisin Taaperon kanssa sairaalassa kokonaisen päivän, ja vielä seuraavankin yön, niin miehen tehtävä olisi aamulla reagoida pojan heräilyhöpötykseen ja kaapata puoli uninen lapsi potalle. Suunnitelma toimi ja itse sain aamulla herätä Ukon herätyskelloon, hoitaa omat aamupuuhani sekä pakata viimeiset tavarat Taaperon sairaalakassiin. Ukko hoiti Taaperon potalle, pesuille, puki vaatteet tälle päälle ja hoiti viihdytyksen sillä välin kun itse söi aamupalaa kulman takana. Jos olet joskus joutunut viemään lapsen verikokeisiin tai sairaalaan toimenpiteeseen aamulla, että on pitänyt olla syömättä, niin tiedät millainen huuto voi nälkäisestä pienestä päästä tunnet mun tuskani.

Kuitenkin. Perille päästiin. Ajoissa oltiin. Vaikka reittivalinnoista molemmat kulkevatkin ratikkatyömaan vaikutusalueelta. Tällä kertaa meillä oli kokeneempi sairaanhoitaja (JEEEEEE!), sen vain tiesi jo tämän ihmisen olemuksesta. Rauhallinen ja jämäkkä Niina. Kertoi miten tehtiin ja milloin tehtiin. Sopi mulle, epäselvyyksiä ei jäänyt.

Leikkaussali kuusykköseen päästiin Niinan luotsaamana 7.30. Ensin sielä hoitajat metsästi anestesialääkäriä, sitten miettivät tiesikö lastenlääkäri, että operaatiota oli aikaistettu. Ei herättänyt logistista luottamusta, vaikka muuten ammattitaitoisilta vaikuttivatkin. Taapero alkoi jossain vaiheessa odottelua kitisemään ja venkoilemaan sylissä. Pyysin hoitajalta tyhjän ruiskun ja se riitti leluksi hienosti. Nukutus oli tällä kertaa maskilla. Taaperon papereista olivat lukeneet, että kanyylin laittaminen oli haasteellista. Helpompi oli toinen vetää kaasulla pökkiin ja sitten sorkkia parempaan uneen. Sopi mulle. Tää oli Taaperon kolmas nukutus nyt kuukauden sisällä, joten totutusti kiepsautin pojan pikkuvauvaksi käsivarsilleni ja anestesia lääkäri laittoi maskin kasvoille. Sinne meni, tillintallin maahan nukkumaan kemiallista päiväunta. Asetin lapsen leikkauspöydälle hoitajan pyynnön mukaan ja sitten minut saatettiin leikkaussaleilta pois. Tällä kertaa siis asennettiin keskuslaskimokatetri, sen asento ja sijainti tarkastettiin thorax-röntgenillä eli keuhkokuvalla, sekä lastenlääkäri kävisi samassa narkoosissa tekemässä vielä luuydin punktion. Olipa heräämöönkin vielä ohjelmoitu EKG otettavaksi.

Silti, vaikka Taapero oli muiden käsissä, ei minuakaan tylsyydessä pidetty. Alustavasti oli sovittu käynnit psykologin, sairaalapapin, hammaslääkärin, fysioterapeutin, sosiaalityöntekijän, ravitsemusterapeutin, kuntoutusohjaajan, sekä lasten kotisairaalan kanssa. Kaikki heidät tapaisin sen ja seuraavan päivän aikana.

Taapero palasi osastolle vasta puoli neljän jälkeen iltapäivällä. Syynä heräämössä noussut reilu 40 asteen kuume. Se teki päätöksestäni selkeän ja jäisin pojan kanssa sairaalaan yöksi. Kysyttäessä kukaan ei osannut kertoa syytä kuumeelle. Myöhemmin kuulin, että saturaatiot olivat toimenpiteen aikana laskeneet ja henkitorvi oli krampannut suppuun. Onneksi nuokin kuulin vasta jälkeenpäin, enkä reaaliajassa.

Yö sairaalassa ei ollut mitään herkkua. Työni puolesta kuulen ajoittain kommentteja potilailta, jotka kertovat nukkuneensa niin makeasti ja sikeästi. En pysty samaistumaan. Pohdintaan jäi millaiset olosuhteet näillä nukkujilla kotona on. Koneiden piippauksia omassa huoneessa ja naapurissa. Yöhoitajan käynnit joka toinen tunti, toisten lasten yöitkut... Lista on pitkä. Taapero heräsi lopulta kuudelta. Ukko tulisi vapauttamaan minut vasta yhdeksän jälkeen, ehkä lähempänä kymmentä.

Hohhoijaa..