Paras mahdollinen maanantai

Viime talvena en uskaltanut edes uneksia vielä ajasta, jolloin palaan töihin. Nyt uskallan. Taapero on tänään, parhaana mahdollisena maanantaina, saanut viimeisen annoksensa suonensisäisesti annettavaa sytostaattiaan. Sitä samaa, jota on nyt vuosi käyty lasten syöpätautien poliklinikalla saamassa. 

Äitinä olen aivan sekaisin. Viime vuoden keväällä Taaperolle oli kasvanut herneenkokoinen patti vasemman korvan ja ohimon välimaastoon. Ensin se ei oireillut mitään. Sitten korva alkoi vuotaa öisin runsaamman puoleisesti verta. Siitä alkoi meidän silloinen korvalääkäreissä ravaaminen. Kukaan ei osannut ottaa kantaan mihinkään kolmeen kuukauteen. Sitten kuin ihmeen kaupalla, kun kolme hoitajaa oli pidellyt Taaperosta kiinni ja yksi taitava korvalääkäri saanut korvaan näkymän, oli se jotain melkoista. "Tänne korvakäytävään on kasvanut joku kasvannainen." Luonnollisesti siirryimme TAYSin korvaspesialistien asiakkaaksi. 

Tämän jälkeen korvasta operoitiin liikakasvannainen pois ja se lähti patologin tutkittavaksi.  Samalla kertaa magneetissa näkyi kallossa muutoksia. Ensimmäisillä kerroilla, kun korvan operaatioon meitä valmisteltiin, väläyteltiin mahdollisuutta aivokasvaimesta. Se oli meidän elämän raskaimmat puolitoista kuukautta, kun tuloksia odoteltiin. Elämä meni autopilotilla eteenpäin. Kovin paljoa en siitä ajasta edes muista. Sen muistan, että hiljaisia olimme. Välillä katselimma toisiamme, Ukkoni ja minä, ja koitimme olla itkemättä lastemme ollessa läsnä. Vanhempiamme halusimme säästää ja heiltä pimitimme kaiken tiedon siihen asti, että saisimme varmoja vastauksia.

Lopulta vastaus tuli. Sitten alkoivatkin hoidot. Muistan tapelleeni itseäni vastaan. Toisaalta halusin Taaperon tervehtyvän, toisaalta en halunnut, että häneen pumpattaisiin ainetta, jota solumyrkyksikin kutsutaan. Hoidot etenivät automaationa. Ajoittain tuntui hyvältäkin, että oli vain yksi taho, joka huolehti meidän perheestä. Muualla ei tarvinnut asioida. Jollain lailla sitä jää ikäväkin. Sitä huolenpitoa, joka pehmeän lämpöisenä on tulvinut meille puhelin lankoja pitkin. Nyt, kun tähän arkeen on rutiininlailla tottunut, tulee olemaan myös eräänlainen haaste, että ymmärrän lapseni olevan terve. Että ymmärrän antaa löysää liekaa, sillai terveellä tavalla.

Parhaan mahdollisen maanatain, tai pikemminkin käyntikerran, tästä tänään teki myös vastassa ollut ihana lastenosasto 6.n lääkäri ja meidän omahoitaja ❤️ . Todellisuudessa meitä on hoitanut koko vuoden eräs ylilääkäri, jota ei kovin suurilla sosiaalisilla taidoilla ole siunattu. Häntä en myöhemmässä elämässä jää kyllä kaipaamaan. Myös on ilmoitettu, että meillä on jonkun lääkärin kanssa loppukeskustelu hoitojen päättyessä. Siinä aion veto-oikeuttani käyttää ja keskustelen mielummin jonkun muun, kuin tämän kyseisen ylilääkärin kanssa. Kandikin kelpaa hyvin. 

Tänään kerrattiin ensiviikolla alkavia tarkastuksiakin. Meidän viikonloppuisin nautittu antibiootti saa jatkua niin kauan kuin sille stoppi sanotaan. Viimeistään syyskuun lopussa kuitenkin. Kotona annettavista tablettimuotoisista sytostaateista annetaan viimeinen tulevana lauantaina. Kortisonit ja loput lääkkeet jatkuvat vain tämän viikon. 

Sitten se kaikki lapsen myrkyttäminen on ohi. 

Karanteeniaikaa toki edelleen on. Kuukauteen ei saada olla edelleenkään muiden lasten kanssa suljetuissa tiloissa, infektiovaaran vuoksi. Eli sisällä missään leikkimässä, jos yhtään on flunssaista tai muuten kipeää sakkia. Koululainen ja Eskari edelleen joutuvat hiton huolella pesemään käsiään saippualla, sekä käyttämään aina kotiin tullessaan myös käsidesiä. Loppua kohti ei pidä lipsua. Varsinkaan, koska kahden viikon kuluttua Taaperolle tehdään loppuskannaukset magneetissa. Pienille lapsille tämä toimi tehdään aina nukutuksessa, pelkästään sen kestonsa vuoksi. Nukutusta varten hänen tarvitsee olla terve, flunssa estää nukutuksen. 

Jotenka. Koulukavereiden äidit; tämä ei ole epäluottamuslause, kun torppaan lastenne kyläilyjä meillä. Tämä on normaaliin elämään paluun varmistamista.