Lomat on kivoja, mutta raskaita. Ainakin tällä hetkellä, kun Koululainen on vielä sen verran pieni, että häntä tarvitsee patistella kaverien hakuun. Ja Viskaria (tulevaa Eskaria) ei voi lähettää itsekseen vielä kulkemaan kavereilleen, vaikka leikki-reffeistä olisikin sovittu. Lisäksi jos isommille sattuisi löytymään osalle päivälle seuraa, ei sitä silti löydy Taaperolle. Hänhän joutuu jäämään kotiin äidin kanssa ja itkee veljiensä perään.
Alkukesästä meillä oli epävirallisia hoitolapsiakin, mutta vain muutamana päivänä. Sitten he jäivät äitinsä avuin kotiin. Jossain vaiheessa kesää tuli väkisinkin sellainen fiilis, että vain ne rasittavimmat äidit otti yhteyttä, ja poikien kaikkein villeimmät ja tihuleimmat kaverit olivat kesällä kotona samaan aikaan kuin me. Ajoittain väistelin, kun ei itse jaksanut toimia toisille perheille lapsenvahtina.
Vuosi on ollut mulle ja Taaperolle pitkä. Varsinkin talvi tuntui loputtomalta. Kun Tampereelle satoi metri lunta, mutta kaupunki ei aurannut kävelyteitä saatikka puistoja kunnolla. Olin jo niin tylsistynyt ja taantunut että menin sulavasti autopilotilla eteenpäin. Vasta nyt kesällä heräsin ajatukseen, että onkohan äitin pää säilynyt kunnossa. Kai senkin vain aika näyttää. Että miten se kuuppa kestää ärsykkeitä..? Ainakin näitä muutamia 5-6 vuotiaita muiden poikalapsia se kestää ajoittain kehnommin.
