Ihon bakteeri varmistui märkäruveksi (,jota Viskarin päiväkodissakin oli ollut). Mutta koska Taaperon vastustuskykyä on alennettu kaksinkertaisella sytostaattilääkityksellä, tuli se hänelle selkeästi normaalia rajumpana. Isoveljet Koululainen ja Viskari ovat saaneet märkärupitartunnat nyt meidän karanteeniaikana kaikkiaan kaksi kertaa molemmat. Äitinä kyselen vain Karmalta, että miksi tämmöisiäkin vitsauksia vielä pitää olla olemassa. Aivan hanurista mun mielestäni. Mutta silti, tähän asti on päästy ilman... Jaah...? Enpä taidakaan sanoa niiden nimiä ääneen, jotta ei seuraava postaus ole sairastuvalta. Tiedätte kuitenkin, pöpöjä, jotka riehuu lapsiperheissä joka kevät ja syksy. Joista kukaan ei kiitä ja pesukoneet vaan laulaa.
Alkuvuosi on Taaperon kanssa sujunut tasapaksusti ja tylsästi. Pakkasrajaksi olen saanut suosituksen -15 ulkoiluihin. Toki tätä kylmemmilläkin ollaan Taaperon kanssa topattuina vaaputtu päiväkodille iltapäivisin Viskaria hakemaan, mutta varsinaista pöljäilyä ei ulkona olla tehty. Ei siinä ole mitään järkeä. Itseä vaan kylmä ärsyttää ja pienimmän saan vilustumaan. Sitten taas ihmetelläänkin elämää sairaalassa.
Tällä hetkellä elämä noudattaa tasaista kaavaa päivä- ja viikkorytmin osalta. Oman ajattelun, maailman kuvan ja mielipiteiden olen huomannut jo tylsistyvän ja taantuvan. Kaupungilla käydessä en jaksa keskittyä selailemaan kirjakaupassa uutuuksia, enkä vaatekaupassa jaksa etsiä jotain, mitä jopa oikeasti tarvitsisin. Keskittymiskyky on minimissä ja kaikki on vaivanloista. Sosiaalista seuraa on Taapero ja joka maanantai sairaanhoitaja, joko TAYSissa tai kotona. Kavereista yksi on myös kotona oman pienensä kanssa, mutta koska he eivät ollenkaan naapurustossa asu ja heilläkin omat lastensairaudet ja flunssat liikkuvat, on sosialisointi usein messengerin kautta videopuhelua jota tehdään. Kevättä siis odotamme. Lumien sulamista enemmän kuin mitään muuta. Jotta saisimme ihmisiä puistoihin, jotta saisimme puolituttuja kasvoja tutummiksi, jotta olisi aikuista seuraa ja jotta Taapero näkisi muita lapsia. Sitä yhtä kaveriamme pommitamme viesteillä milloin sopisi tulla käymään vai tuletteko meille. Eivät hekään kaikkeen kerkiä. Paljon jo meidän vuoksi sykkivätkin.
Mutta enemmän kuin omaani, vahdin Taaperon psyykettä ja kehitystä. Hän on enemmän tai vähemmän vuoden ilman lapsiryhmien seuraa. Meidän mammaryhmälläkin (yst kts. edellinen postaus) on lasten 1v synttärit pidetty, jolloin Taapero jo oireili rajusti sairauttaan ja jäimme juhlista pois. Sama poisjäännin kohtalo 2v juhlilla. Ehkä vielä joskus Taaperokin pääsee lounastreffeille kaupunkiin muiden kavereidensa seuraan. Leikkikaverina äiti tuntuu jo olevan tylsä. Samoin leikkejä on toisinaan hankala keksiä kun Taapero ei leikkikaverina toimi loogisesti ja pulputuskaan ei kauheesti meidän omaa äidinkieltä muistuta. Sanoja tulee, valikoidusti. "Äiti auta, muumipappa (joskus kaikki ovat sitä), auto, iiiiso auto, minun auto, anna.." Näin se leikki yleensä menee. Muovieläimiä asetellaan puolapuihin, retkeillään lasten teltassa, ajetaan autoilla sohvalla, sängyllä tai parkkitalossa, luetaan tai selaillaan kirjoja, riidellään kirjojen siivoamisesta... Näin se päivä sujuu. Silloinkin ollaan vasta päästy lounasaikaan. Iltapäivällä pitäisi myös tehdä jotain. Isoveljiensä kanssa leikki ja touhut kyllä sujuvat, koska he osaavat neuvotella ja kieltää. Keksiä pienimmälle tehtäviä "vie tää sinne, tuo toi mulle..". Ja pieninhän touhottaa mukana.
Mutta silti, tule kevät tule!
Saavu jo, saavu!
