Sanotaan asiat niinkuin ne on
Kun elokuussa osastolla käytiin läpi lääkityksen aikataulua, ja seuraavia etappeja, kuten magneettikuvien ajankohtia, aloin itse psyykkamaan itseäni kotiin jääntiin. Avoimesti myönnän, ettei se ollut helppoa. Olin päässyt jo työn teon makuun. Samalla myös omaa aikaa oli siunaantunut, koska teen vuorotyötä. Minulla saattoi olla omaa aikaa aamuisin, kun olin lapset vienyt päikkyyn, aina iltapäivän yhteen asti kun töihin menin iltavuoroon. Eikä töissäkään mitään kamalaa ollut. Sai syödä lämmintä ruokaa ja vessaan pääsi yksin. Oli myös aikuista juttuseuraa.
Niimpä ajatus kotona kököttämisestä tökki.
Elokuussa hoitojen alussa puhuttiin koko ajan vuoden kestävistä hoidoista. Okei. Vuosi oli siinä vaiheessa siis elokuusta elokuuhun. Enkä koskaan ajatellut sen olevan joustava. Kuitenkin, viikko sitten maanantaina, kun meillä suonensisäisen sytostaatin lisäksi alkoi suun kautta otettava sytostaatti, olin äimänä kun uudestaan puhuttiin vuodesta. Siis tämän jälkimmäisen myrkyn kanssa. Eli vuosi olisikin marraskuusta marraskuuhun!!!
Helvetti kun mulla oli petetty olo.
Olin antanut itseni ajatella jo ihan liian pitkälle ensi vuoteen. Jos lääkitys olisi loppunut elokuussa, olisi vammaistukea meillä vielä syyskuun loppuun ja Taapero saisi kerätä vastustuskykyä ja voimia ihan rauhassa kotona ennen päiväkodin alkua. Mutta ei. Jos nyt sitten vasta marraskuussa loppuisi lääkeohjelma, tarvisi minun varmistaa kaikki tuet vielä vuoden loppuun asti. Keskellä pöpöisintä kautta joutuisi poikanenkin palaamaan hoitoon.
Edelleenkään emme saa käydä muskareissa, emme avoimissa perhekerhoissa, emme kylässä paikassa jossa jollain valuu nenä, eikä nekään meillä. Lähikaupassa vain, jos Taapero istuu omissa rattaissaan ja mielummin selkä menosuuntaan. Siis nyt saamme. Kuulemma jos veriarvot paljastavat, että infektioherkkyys on nousussa niin emme kauppaankaan pääse.
Ulkona saamme olla.
Sielä me ollaan.
Ihan pihalla.
Ajoittain molemmat, toista vaan vituttaa enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti