Vahingossa nautin silloin kun siihen oli lupa

Äidit tuntevat paljon syyllisyyden tunteita. Tekemisistä, tekemättä jättämisistä, sanomisista, sanomatta jättämisistä.. Kysy keneltä vaan äiti-ihmiseltä, kyllä he myöntävät. Annoinko vitamiinit - taisin unohtaa - apua lapseni aivot eivät nyt kehity ja hänestä tulee idiootti. Hohhoijaa. 

Syyllisyyttä podetaan monesta asiasta, yleensä täysin vähäpätöisistäkin. Lisäksi monet äidit potevat syyllisyyttä siitä, että pitävät huolta itsestään. Eihän lenkillä/ kampaajalla/ leffassa käymisestä pitäisi tulla pahaa mieltä itselle. Nehän ovat juuri sitä varten, että synkkyyttä ehkäistään. Eikö koko homman pointti ole se, että huilataan. Virkistytään. Nautitaan aikuisesta seurasta ja ladataan akkua. Herätään horroksesta uudelleen eloon, että jaksetaan olla parempia vanhempia lapselle. Että itse jaksetaan olla hyvällä mielellä, ja uudelleen jaksetaan kiinnostua niistä pienen ihmisen kolmesta suosikki kirjasta, joista yksi on pelkkiä runoja ja kaksi kurkistusläppiä täynnä. Että jaksetaan rallattaa lattialla istuen "pikkuiset kultakalat lammessa ui" ja "autolla ajetaan varo-varo-vasti". (Voi apua! Kirjoitinko juuri, että lapsen kanssa on itsekin vaarassa taantua ja tylsistyä?)

Minä ennakoin. Taas. Ja juuri siinä syyllisyydessä. Meillä on Ukon kanssa jäänyt yhteiset treffit melko vähälle viime aikoina. Eikä siihen varsinaisesti ole mitään syytä. Ehkä arjen liukuhihna. Kesäkin meni töissä, sitä alku kaudesta pidettyä viikon lomaa lukuunottamatta. Pidempi loma aloitettiin meidän perheessä vasta heinä- ja elokuun vaihteessa. Laskin, että Koululainen oli lomalla kokonaiset kaksi viikkoa ennen koulun alkua. Kyllä suretti toisen puolesta. Mutta ei voi mitään. Ukko aloitti lomansa viikon ennen minua, ja vastaavasti minä olisin vielä viikon lomalla, kun hän palaisi töihin. 

Nyt kuitenkin suunnitelmat nyrjähti toisinpäin, ja minä löysin itseni taas kotoa. Lattialta istumasta ja "torvi se töötötti tööt tööt tööt..". Hulluus oli hiipimässä nurkkiin kun paniikki hiipi puseroon. 

OLIN VARANNUT MEILLE LIPUT KATSOMAAN STAND UPPIA JA TARVISIMME LAPSENVAHDIN. 

MYÖS TAAPEROLLE!

Muistin perukoilta palasi mieleen, että ennen Taaperon saamaa diagnoosia, olin ostanut meille liput katsomaan Sami Hedbergiä, treffit mielessäni. Syyllisyys oli maksimissaan. Olisiko minulla oikeutta lähteä lasteni luota, joista yksi on potilas, mieheni kanssa ja nauttia ajasta ilman lapsia. Enkö ollut kamala äiti ja melkeinpä itsekäs kun näin ajattelin? Tässä vaiheessa pelastukseni oli Ukko, joka ilmoitti yksoikoon, että nyt mennään. Ukko, joka raijasi minut Masuun syömään ja rentoutumaan. Ukko, joka tiesi, että pidän valkoviinistä ja tilasi sitä lasillisen minun puolestani. (Tähän väliin parit sydän emojit, jahka sellaiset löydän.) 

Lähtemisessä jonnekin on ratkaisevaa juuri se lähtö. Hetki kun lapsesi tajuaa, että ei tullutkaan vierasta kylään ja juoda päiväkahvia ruokapöydän ääressä. Vaan vanhemmat laittavatkin kenkiä jalkaan ja ottavat takit vaatekaapista. En kestä sitä paniikki-itkua, kun mikään selitys ei pienelle auta. Joten löysimme itsemme ulkoportaalta istumasta ja nauhoittamasta kenkiä loppuun, takit sylissämme. 

Kuitenkin, meillä oli hauskaa kahdestaan, joka on helpottavaa edelleen huomata. Sekä lapsilla oli ollut kaikki hyvin Täti-ihmisen kanssa, isommat jopa kauniisti iltapesunsa tehneinä ja vuoteessaan. Joten mistä se aina kinnaa. Se lähtö nimittäin. Seuraavalla kerralla lähden juosten ulos, kun lapsenvahti on tullut. Jahka ensin varmistan hänelle Taaperon lääkityksen, ruokarytmin ja sopivan annoskoon, vaatevalinnat, vaippojen vaihdon ja nenänniistorytmin...